Kolmannen adventtisunnuntain hahmo on Johannes Kastaja. Hän kutsui ihmisiä katumukseen ja parannukseen. Näin hän valmisti tietä Jeesuksen tulemiselle.

Sana ”parannus” johtaa helposti ajatukset väärään suuntaan. Kuulostaa siltä, että meidän pitäisi parannella itseämme. Jos jätän tämän tai tuon huonon asian pois elämästäni – vaikkapa sitten uudenvuoden lupauksena - niin eiköhän sieltä ylhäältäkin peukuteta, että hyvin menee. Ja näin ajattelen kelpaavani taivaan Isälle.

Parannus on kuitenkin jotain aivan muuta. Siinä on kysymys mielen muutoksesta, jonka Jumala itse saa aikaan. Jumala itse vaikuttaa sanansa ja Henkensä kautta niin, että ihminen alkaa arvioida elämäänsä. Hän huomaa elämässään sellaisia sanoja, ajatuksia, tekoja ja asenteita, jotka eivät kestä taivaallista päivänvaloa. Näitä asioita puhutaan Jumalalle, ja pyydetään niitä anteeksi. Ja pyydetään voimaa elämän muutokseen.

Parannus ei ole siis pinnistelyä johonkin hengellisiin sfääreihin, vaan se on sitä, että tullaan Jeesuksen parannettavaksi. Se on totuuden kohtaamista itsestään, ei kuitenkaan syyllistävässä, vaan turvallisessa ja armollisessa ilmapiirissä, koska syntikysymys on jo ratkaistu Jeesuksen ristin tähden. Sinne Jeesukseen päin Johannes Kastajakin osoitti ja sanoi: ”Katsokaa, Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.”

Näin meitä kutsutaan muutokseen, kohti sitä, millaiseksi Jumala on meidät tarkoittanut. Kasvuun kohti sitä, millaisia todellisuudessa olemme. Valheen ja syyllisyyden verkoista kohti vapautta ja aitoa elämää ihmisinä.

Niinpä näin joulun alla meille heitetään haaste: jospa vain oltaisiin sitä mitä ollaan. Ja koska omassa voimassa se ei onnistu, niin pyydetään siihen Jeesukselta taivaallista lääkettä. Näillä eväillä on levollista tulla jouluna ihmettelemään seimessä makaavaa Jeesus-vauvaa. Ja ajatella enkeleiden sanomaa paimenille: ”Tänään on teille syntynyt Vapahtaja, Hän on Kristus, Herra.”