Itsensä tutkiminen

28.8.22 klo 9.00

Kaksi miestä tuli temppelissä Jumalan eteen, aivan kuten mekin olemme tänään tulleet Jumalan eteen. Ajatelkaapa tilannetta, että olisimme synnintunnustuksen sijasta aloittaneet messumme niin kuin fariseus aloitti, kiittämällä Jumalaa siitä mitä hyvää olemme tehneet. Ja vertailemalla itseämme ylimielisesti toisiin ja korostamalla omaa erinomaisuuttamme suhteessa toisiin ihmisiin.


Kyllä me aika pian huomaisimme, että nyt homma lähti väärille raiteille. Ei sellainen tuntuisi rehelliseltä ja oikealta. Olemme tottuneet toisenlaiseen aloitukseen ja hyvä niin, että samanlaisessa hengessä Jumalaa lähestymme niin kuin publikaani teki, eli synnintunnustuksen hengessä.


Mikä fariseuksen toiminnassa meni vikaan? Ensimmäinen oli omista teoista kehuskeleminen. Ei toki kristittynä eläminen tarkoita sitä, ettemme saisi olla iloisia siitä mitä olemme saaneet aikaan. Ei kristityn elämän tarvitse olla pelkkää synnintunnustusta. Tokihan joskus onnistumme ja toivottavasti näin käy usein. Aikaan saannoksiaan saa tyytyväisenä katsella, mutta samalla ohjata kiitoksen oikeaan paikkaan. Kaikkihan on lopulta Jumalan lahjaa ja armoa, sekin, että meillä on kykyjä ja ominaisuuksia, joita käyttäen onnistumme erilaisissa haasteissa.


Fariseuksen asenne oli se, että hän on omilla voimillaan, ilman Jumalan apua saanut aikaan nämä hyvä teot. Eli hänen asenteensa oli itseriittoinen. Minä pärjään, minä kykenen, minulla on voimia ja osaamista. En tarvitse tähän muita ihmisiä tai Jumalaa. Tahdon yksin paistatella onnistumisen valokeilassa.


Toinen ongelma oli vertailu toisiin ihmisiin. Kun vertailee itseään toisiin, niin yleensä siitä ei seuraa hyvää. Fariseuksen kohdalla se johti ylimielisyyteen, koska hänen mielestään hänen elämänsä näyttäytyi parempana kuin kurjan publikaanin. Vertailu voi johtaa myös toiseen suuntaan: ylemmyyden sijaan kokee alemmuutta. Aina löytyy ihmisiä, jotka näyttävät saaneen elämää varten paremmat kortit kuin mitä itse on saanut ja näyttää onnistuneen monessa asiassa paremmin.


Jokainen tutkikoon omaa elämäänsä Jumalan edessä, vertaamatta toisiin. Parannusta kannattaa tehdä omista synneistä, ei toisten synneistä. Ja ei kannata lähteä kadehtimaan toisia. Jokaisella meistä on omat kykymme ja lahjamme, ja niitä kannattaa käyttää Jumalan kunniaksi ja lähimmäisten parhaaksi.


Kolmas ongelma fariseuksen kohdalla oli se, että hänen asenteensa oli lopulta hyvin pinnallinen. Hän laittoi paljon painoa ulkoisille teoille. Jeesus sen sijaan muistutti vuorisaarnassaan, että ulkoisten tekojen sijasta Jumala katsoo sydämeen. Viides käsky ei tarkoita vain sitä, että vie joltakin on hengen, vaan sekin on käskyn rikkomista, että on vihoissaan veljelleen. Tai himoitsemista ei ole vain konkreettiset teot, vaan se mitä mielessään ajattelee.


Näin fariseuksen käsitys Jumalan laista oli kovin pinnallinen, hän ei ymmärtänyt mitä Jumalan pyhyys vaatii. Hän ajatteli tekojensa riittävän Jumalan edessä. Mutta Raamatun mukaan sen joka lähtee tekojen tielle, tulee täyttää koko laki eli elää kaikessa pyhästi ja puhtaasti. Galatalaiskirjeessä tämä ilmaistaan voimakkaasti: ”Kirottu on se, joka ei tee kaikkea, mitä lain kirja käskee.” (Gal. 3). Ainoastaan Jeesus on siihen pystynyt. Vain hänen lain täyttämisensä ja hänen aikaansaama sovitus kelpaa Jumalan edessä.


Fariseus erehtyi vielä myös siinä, että hänen arvionsa itsestään ja toisista ihmisistä ei osunut oikeaan. Tämä vertaus peräänkuuluttaa sitä, että vain Jumala voi tehdä oikeudenmukaista vertailua, vain hänen tuomionsa ovat oikeita. Ja lopputuloksena tästä temppelikäynnistä Jeesus toteaa: publikaani lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei. ”Joka rikkomuksensa salaa, ei menesty, joka ne tunnustaa ja hylkää, saa armon.” (San. 28:13) Toteutui myös se, että ”joka itsensä korottaa, se alennetaan ja joka itsenä alentaa, se korotetaan”.


Tämän vertauksen kautta Jeesus suositti itsetutkiskelua. Peilinä on siis Jumalan sana ja hänen vaatimuksensa ihmisen elämää kohtaan kymmenessä käskyssä ja rakkauden kaksoiskäskyssä. Kun niiden valossa rehellisesti katsoo itseään ja elämäänsä, niin ei auta muu kuin paeta Jumalan armon turviin. Meille on valmistettu tie ulos tästä pattitilanteesta, että voiko syntinen ihminen tulla pyhän Jumalan yhteyteen ja hänen suosioonsa. Evankeliumin tähden vastaus on ”kyllä”, se on mahdollista sen tähden mitä Jeesus on tehnyt meidän puolestamme.


Itsetutkistelussa tapahtuu parhaimmillaan se, että totuus tekee vapaaksi. Kun menee totuutta kohti, niin sen myöntäminen avaa tien eheytymiseen ja uuden löytämiseen. On vapauttavaa myöntää, etten ole pystynyt parempaan. Vapauttavaa se on tehdä turvallisessa armon ilmapiirissä. Meitä ei vedetä tuomiolle, vaan saamme uskoa saaneemme anteeksi. Jumala antaa mahdollisuuden uuteen.


Tämä on kauniisti ilmaistu esimerkiksi Jukka Leppilammen laulussa ”Kädet”:

"Minä Luojalta kaksi kättä sain. Luoja kuiskasi;" Rakasta niillä."
Otan kädet käyttöön, odota vain. En voiman suo salassa piillä.

Mutta en oppinut rakastamaan, minun käteni taskuihin jäivät. Ne kuihtuivat hiljaa piilossaan. Ohi kulkivat vuodet ja päivät.

En oppinut käsiä käyttämään ne olivat köpelöt, kovat.
Niitä Luojalle lähdin näyttämään: " Katso, millaiset käteni ovat."
Mitä tahansa tahdon koskettaa, se musertuu kätteni alla.
Minun käteni kylvää kuolemaa, ja rakastaa rikkomalla.

On siis paras, kun käteni taskuun jää. Kädet huolella kätken ja peitän,
niin ne eivät tuhoa enempää. Niiden päälle nyt multaa heitän.

Näin Luojani silmissä kyyneleet, en jälkeäkään syytöksestä:
" Anna minulle kädet likaiset. Minä tahdon ne hoitaa ja pestä."

Mitä tapahtui silloin, tiedä en. Tuulet alkoivat huminoida.
Ne pyyhkivät lian ja katkeruuden. Minun käteni alkoivat soida.
Ja ne soittivat outoa sävelmää ensin arasti aivan ja salaa.
Sitä säveltä voinut en hiljentää, kun se villinä valtasi alaa.

Ja se levisi hurjalla voimalla minun tuttuihin käsiini näihin,
jotka ilosta uhkuivat soimalla. Valo virtasi sormen päihin.

Jumala, Sinulta käteni sain. Koko sieluni Sinua Kiittää.
Minun käteni ovat kanava vain. Mitä tahdot, se tee, se riittää."