Luuk. 17:11-19

Jeesusta vastaan tuli siis kymmenen spitaalista miestä. Spitaali oli ja on karmea sairaus. Se aiheuttaa ongelmia ihoon ja saa aikaan kudosvaurioita. Raamatun aikana spitaaliset eristettiin muista ihmisistä, jotta he eivät tartuttaisi sairautta muihin. Heidän piti itse huutaa muille olevansa saastaisia, jotta heitä osattaisiin välttää. He elivät kerjäämällä tai keräilemällä ruokaa mistä sattuivat löytämään. Heidän osansa ei siis ollut millään tavalla kadehdittava, heidän elämänlaatunsa, niin kuin nykyään sanotaan, ei ollut kovinkaan korkealla.

Spitaaliin sairastuneet hakivat seuraa toisistaan, niin myös tämä kymmenen miehen joukko. Sairaus yhdisti myös siten, että juutalaisten joukkoon mahtui myös yksi samarialainenkin. Yleensä juutalaiset eivät olleet tekemisissä samarialaisten kanssa. Mutta nyt sillä ei ollut enää mitään väliä. Tästä voisi miettiä eteenpäin, että eikö nykyäänkin ole niin, että vaikeat elämänkohtalot yhdistävät ihmisiä. Kun elämässä menee huonosti, niin ei ole väliä mihin ryhmään kuulut. Saman kohtalon kokenut on se paras ymmärtäjä.

Jos sairaus yhdistää, niin onko niin, että terveys erottaa. Kävihän tässä niin, että terveeksi tultua ainakin yksi erosi muusta joukosta, tämä samarialainen, joka palasi kiittämään. Onko niin, että hyvänä aikana solidaarisuus toisia kohtaan vähenee, kun taas vaikeudet yhdistävät? Sellainen ajatus tulee mieleen, kun on seurannut viime päivien budjettiriihtä ja palkkaratkaisun syntyä. Vaikuttaa, että ainakin suomalaisten päättäjien keskuudessa vaikeammat ajat ovat synnyttäneet yhteen hiileen puhaltamisen henkeä. Enää ei jokainen osapuoli haekaan omaa etuaan, vaan mietitään yhteistä parasta. Hyvä niin.

Tämä kertomus osoittaa todeksi vanhan sanonnan: ”Kiittämättömyys on maailman palkka”. Varmasti ne yhdeksän muutakin olivat tyytyväisiä, mutta miksi he eivät palanneet kiittämään? Oliko niin, että nyt terveinä heillä oli parempaakin tekemistä. Vai pitivätkö he parantumista ehkä sattumana. Vai eivätkö he vain viitsineet palata enää takaisin? Tuliko mieleen ajatus, että Jeesus on jo poistunut paikkakunnalta, emmekä häntä enää löydä?! Syitä ja selityksiä riittää. Joka tapauksessa näemme, että samarialainen löysi takaisin Jeesuksen luokse ja toi hänelle kiitoksensa.

Tämä kertomus saa miettimään omaa kiitollisuutta tai kiittämättömyyttä. Ajatellaan terveyttä. Kun on ollut sairas, ja tulee taas terveeksi, niin silloin terveyttä osaa arvostaa ja ehkäpä silloin myös tulee kiitoskin mieleen. Mutta turhan helposti terveyttä pitää itsestään selvyytenä. Jos tekisimme listaa kaikista hyvistä asioista, joita elämäämme kuuluu, niin siitä tulisi varsin pitkä lista. Viime aikoina on puhuttu siitä, että hyvinvointiyhteiskunta ei ehkä olekaan itsestään selvyys tulevaisuudessa ja siksi näitä rakennemuutoksia tehdään. Mutta moni asia on edelleen hyvin Suomessa: on turvallinen yhteiskunta, terveydenhuolto, käytännössä ilmainen koulutus kaikille, perustoimeentulo, kirjastot ym. ym. Ja sitten jos ajattelemme henkilökohtaisemmin, niin jokaisen omasta elämästä löytynee hyviä asioita: läheisiä ihmisiä, hyvä koti jossa asua, mahdollisesti työpaikka, mukavia harrastuksia jne. 

Näin kun ajattelemme, niin monia hyviä kiitoksen aiheita löytyy. Ja niistä saamme ohjata kiitoksemme toki niille ihmisille jotka ovat maatamme rakentaneet, mutta myös ja ennen kaikkea Jumalalle, joka on kaiken luoja ja johon siis kaikki lopulta palautuu. Näinhän se vanhan kristinoppi opetti, että Jumalan kädessä ovat myös kansojen kohtalot.

Kertomuksemme ohjaa miettimään myös pidemmällä siinä, että kaikki kiitoksen aiheet eivät toki ole siinä mitä me näemme. On ajallisia kiitoksen aiheita ja on iankaikkisia kiitoksen aiheita. Kun samarialainen palasi Jeesuksen luokse kiittämään, niin Jeesus sanoi hänelle: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.” Tästä me ymmärrämme, että samarialainen ei saanut Jeesukselta ainoastaan ajallista terveyden lahjaa, vaan myös iankaikkisuuteen ulottuvan uskon lahjan. Muutkin tulivat terveiksi, mutta vain tämä yksi sai sen suurimman lahjan, joka Jeesuksella on meille antaa. ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”

Onko niin, että mekin odotamme Jumalalta turhan vähäpätöisiä asioita? Tutkimusten mukaan suomalaiset rukoilevat ja ainakin hädässään moni kääntyy Jumalan puoleen. Sanotaan, että putoavassa lentokoneessa ei ole ateisteja. Mutta rukousten aiheet taitavat pääosin koskea ajallisia asioita. Esimerkki Helsingin sanomista, jossa on torstai-numerossa ollut haastattelusarja, jossa viimeinen kysymys liittyy iltarukoukseen ja kiitollisuuteen. Viimeksi haastateltavana oli eräs muusikko. Hän vastasi: ”joskus kiitän mielessäni jotakin tahoa. Poika on ollut ihana, tai on uusi levy. Silloin ajattelen, että kiitos, kun olen saanut kokea tällaista.”

Suomalainenhan ei kovin helposti avaudu uskonasioistaan, eikä ole tarkoitus sen kummemmin arvioida tämän muusikin uskoa ja ajatuksia. Olkoon se kuitenkin lähtökohta, josta voi ajatella pidemmällekin. Kuitenkin Paavali sanoi, että jos olemme panneet toivomme Jeesukseen vain tämänpuoleisissa asioissa, olemme kaikista ihmisistä surkuteltavimpia. Toki ajallista hyvääkin saa pyytää, mutta tärkeintä ei pidä unohtaa eli ikuisuutta. Sanassa sanotaan, että Jumala mielellään antaa Pyhän Hengen ja uskon lahjan sille, joka sitä pyytää. Tartutaan tähän lupaukseen ja uskotaan itsemme autuaiksi ja ollaan kiitollisia pelastuksen lahjasta!

Vielä pohdin kiitosta ja kiitollisuutta kristityn kannalta. Jokainen varmaan myöntää sen että hyvä olisi olla kiitollinen ja useimmat meistä myöntävät sen, että enemmänkin voisi kiittää. Mikä sen kiitoksen saa aikaan, mikä sen synnyttää? Voisimmeko ikään kuin trimmata itsessämme tällaista kiitosmieltä?!

Lähtökohta on tämä uskon näkökulma, että uskomme kaiken hyvän takana olevan Jumalan, jolle kiitoksen ohjaamme. Tästä kertomuksen samarialainen on hyvä esimerkki. Hän ymmärsi terveyden lahjan tulevan Jeesukselta ja osoitti kiitoksensa hänelle. Uskoisinpa, että kiitollisuutta voi harjoittaa. 

Voimme aktiivisesti ajatella niitä hyviä ajallisia lahjoja, joita meillä on ja ohjata niistä kiitoksen Jumalalle. Ja voimme ajatella iankaikkisia lahjoja, niistäkin ohjata kiitoksen Jumalalle. On vanha sanonta, että varjele sinä tapaa, niin tapa varjelee sinua. Jumalansa muistaminen heti aamulla herätessään on omiaan pitämään yllä kiitollisuutta ja hyvää yhteyttä häneen päin. Olen itse esimerkiksi pitänyt tapana ensimmäistä vesilasia juodessa katsoa taivaalle ja ajatella sanasta kohtaa: ”Tämän päivän Herra on tehnyt. Riemuitkaa ja iloitkaa siitä.” (Ps. 118:24).

Kiitosmielen antaa ja sytyttää Herra itse sisäisen työnsä kautta, mutta me voimme päättää käyttää Jumalan sanaa, joka ohjaa kiitokseen. Jumalan sanan kautta usko syntyy, niin myös kiitosmieli Jumalan hyviä tekoja kohtaan. Me voimme myös tulla ehtoolliselle ja rukoilla, jotka myös ovat omiaan lisäämään kiitosta. Ehtoollisen kreikankielinen nimitys eukaristia tarkoittaa kiitosateriaa. Siinä kiitetään Jeesuksessa annettavasta pelastuksen lahjasta ja ehtoollisen sisältö on Jeesus itse, hänen ruumiinsa ja verensä.

Myös jumalanpalveluksessa on monta paikkaa, joissa voimme Jumalaa kiittää. Kiitos voi olla perusvireenä kaikessa kun Jumalaa lähestymme, niin kuin sanassa kehotetaan: ”Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon.” Niin myös kiitosmielellä saamme yhtyä uskontunnustukseen.