Pienen kylän portin luona kohtasi kaksi kulkuetta, elämän kulkue ja kuoleman kulkue. Jeesus oli opetuslapsineen liikkeellä. Jeesus oli juuri parantanut sadanpäällikön palvelijan, joka oli kuolemansairas. Tämä oli herättänyt huomiota ja siksi Jeesusta seurasi opetuslasten kanssa myös suuri joukko ihmisiä. He olivat elämän kulkue.

Heitä vastaan tuli kuoleman kulkue. Siinä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa. Äidin suru oli lohduton. Tietysti oman pojan menettäminen oli kova paikka jo sinänsä. Mutta tuskaa lisäsi varmasti se, että leskeksi jääneen asema oli turvaton tuossa yhteiskunnassa. Sellaisessa tilanteessa saattoi turvautua lapsiinsa, jotka huolehtisivat hänen toimeentulostaan (ei eletty hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa olisi saanut lesken eläkettä tms.). Mutta kun hänen tapauksessaan ainoa poikakin oli kuollut, niin hän oli jäänyt tyhjän päälle.

Kun elämän kulkue kohtasi kuoleman kulkueen, niin meille kerrotaan Luukkaan evankeliumissa, että elämä voitti. Kun Jeesus kutsui itseään elämäksi, niin tässä yksi esimerkki siitä, kuinka hän antoi kuolleelle elämän. Äidin ilo suunnaton, kun hän sai poikansa elävänä takaisin. Hän sai pitää lähellään poikansa ja myös hänen vanhuuttaan oli turvattu. Ihmiset päättelivät: ”Jumala on tullut kansansa avuksi.”

Me aloitamme tästä messusta vanhusten viikkoa, jonka teemana on ”varaudu vanhuuteen”. Päivän evankeliumi osuu siis hyvin tähän teemaan. Jeesus auttoi leskiäitiä odottamattomalla ja yllättävällä tavalla varautumaan vanhuuteen, kun tämä sai poikansa takaisin.

Se on tärkeää, että vanhuuden kysymyksiä mietitään, koska ennusteiden mukaan ihmiset elävät yhä vanhemmiksi. Siihen on monia syitä: nykyisin ihmisten ei tarvitse uuvuttaa itseään raskaalla fyysisellä työllä, kuten aiemmin. Ruoka on nykyisin monipuolisempaa ja ravitsevampaa kuin ennen vanhaan. Monet ovat ymmärtäneet liikunnan merkityksen ja terveydenhuolto on aiempaa parempaa.

Niinpä tänään muistutetaan vanhuudesta aikana, johon sisältyy paljon mahdollisuuksia. Ikäihmisillä on annettavaa: he voivat olla lapsiperheiden tukena, heitä on monissa tärkeissä luottamustehtävissä, heillä on elämänkokemusta, josta nuoremmatkin voivat ammentaa jne.

Ikääntyneet ihmiset ovat voimavara, jotka voivat monipuolisesti rikastuttaa nuorempien sukupolvien ja koko yhteiskunnan elämää. Ja vaikka ei saisi mitään erityistä aikaan, niin meillä on arvo ihmisinä sen perusteeella, että Jumala on meidät luonut. Nuoruutta ihannoivassa kulttuurissa tämä jää helposti näkemättä. Siispä nostakaamme vanhuus siihen kunniaan, joka sille kuuluu!

Kuinka sitten varautua vanhuuteen? Katsoin haastattelun, jossa vanhustyön keskusliiton työntekijöitä haastateltiin. He nostivat esiin sen, että olisi hyvä löytää oma tapa harrastaa liikuntaa. Sosiaalisiin suhteisiin kannattaa panostaa, eli pitää hyvät yhteydet ja hoitaa suhteitaan niin ystäviin kuin sukulaisiinkin. Terveellinen ruokavalio on tärkeää. Oma asuminen kannattaa suunnitella hyvissä ajoin ja tulotason laskuun tulee varautua eläkkeelle siirtyessä. Näitä kun ajattelee, niin tulee mieleen, ettei vanhaksi tulemisessa ole kyse mistään rakettitieteestä. Kysymys on siitä, että koettaa pitää itsestään huolta monin tavoin.

Mitä ajattelisimme vanhuudesta kristillisen uskon näkökulmasta? Edellä sanotussa ei ole mitään ristiriitaa kristilliseen uskoon nähden. Päinvastoin: kyllä Jumala tahtoo johdattaa meitä siihen, että pidämme huolta itsestämme. Ja ehkäpä se usko voisi olla myös innon lähde siihen, että tekee itselleen hyviä asioita. Nimittäin, eikö kysymys ole usein siitä, että tiedämme kyllä mikä olisi hyvää, mutta ihminen ei saa muutettua suuntaa. Pinttyneitä tottumuksia on vaikea kääntää oikeaan suuntaan. Toisten ihmisten tuki on tietysti tärkeää, mutta uskokin antaa voimia hyviin tekoihin itseään kohtaan.

Toinen kristillisestä uskosta nouseva näkökulma on lähimmäisen rakkaus. Ihminen voi kokea elämänsä hyvinkin mielekkäänä vanhanakin, kun siihen kuuluu toisista huolen pitäminen. Jos emme vain keskity itsekkäästi omiin tarpeisiin, vaan huomaamme toisetkin ihmiset ja heidän tarpeensa, niin kyllä itselleenkin saa ammentaa, kuin huomaamatta. Eli paras tapa tulla onnelliseksi on auttaa muita. Monissa tutkimuksissakin on todettu, että toisten auttaminen lisää ihmisissä mielihyvähormonia. Ihminen on kuin rakennettu toisten auttamiseen, se on Jumalan luomistyötä meissä. Eikä se siis ole sidottu ikään, vaan kuuluu koko ihmisen elämänkaareen.

Kolmas näkökulma liittyy seurakuntayhteyteen. Yksi tärkeä piirre kaikenikäisissä ihmisissä on halu liittyä johonkin yhteisöön. Kun työstä pois jäämisen jälkeen työyhteisöön ei enää liitytä, niin muiden yhteisöjen merkitys kasvaa. Tämä yhteisö voi olla oma perhe ja sukulaiset tai jokin harrastusporukka. Yksinäisyys ei tee hyvää kenellekään. Myös seurakunta voi palvella tällaisena yhteisönä: se tarjoaa yhteyttä toisiin ihmisiin ja parhaimmillaan myös merkityksellistä tekemistä. Siis inhimillisestikin katsottuna sillä on hyviä vaikutuksia. Ja sillä on tietysti hengellinen ulottuvuutensa, se miten kristittyjen yhteys vahvistaa uskon todellisuutta.

Neljäs ja viimeinen näkökulma liittyy päivän tekstiin. Vaikka meillä on aiheena ”varaudu vanhuuteen”, niin kaikki tiedämme, että jokaisena päivänä olemme yhtä päivää lähempänä ajallisen elämän päättymistä. Mutta usko tarjoaa myös sen näkymän, ettei kuolemaakaan tarvitse pelätä, koska Vapahtajamme on sen voittanut. Ja hän on itse sanonut menevänsä valmistamaan meille sijaa taivaan kotiin. Usko ei katso ainoastaan tähän näkyvään maailmaan ja ajalliseen elämään, vaan toivoo että tämänkin elämän jälkeen on jotakin hyvää luvassa.

Siksi, hyvät ystävät, me saamme tänään liittyä tuohon evankeliumissa kuvattuun elämän kulkueeseen. Kulkea yhtenä opetuslapsena Jeesuksen joukoissa, johon kasteessa on jo kutsuttu. Sillä meitäkin koskee tuo väkijoukon toteamus: ”Jumala on tullut kansansa avuksi.”
Uskontunnustus.