Kun kirjoittelee PERUTTU –ilmoituksia seurakunnan kalenteriin, kun kuulee naapurin rouvan isän kuolemasta, kun pitää miettiä ketä saa tavata, kun täytyy muistaa maskien hankinta ja niiden käyttäminen, kun pitää toimia yllättäen etä-kokouksen järjestäjänä, kun pitää pohtia saadaanko tyttären yo-juhlia järjestää, kun joutuu kuulemaan päivittäisistä tartuntaluvuista, kun ei voi mennä elokuviin, konserttiin, ravintolaan tai uimahalliin, kun pitää muistaa käsidesit jne. jne., niin täytyy sanoa, että hyvin paljon kaikkeen vaikuttaa tämä tilanteemme.
Mutta on tässä kuitenkin selvitty aika hyvin: en kuulu riskiryhmään, en pelkää kuolemaa, olen luonteeltani introvertti, jolloin toisten seuraa ei kaipaa niin paljon kuin joku toinen. Elämä on rauhoittunut, kun ei tarvitse niin paljon lähteä ja tulla koko ajan. Ja kunnon talvi on tarjonnut hiihtäjälle kunnon kohotusta, elämyksiä ja mielen virkeyttä. Joten edelleen on jäänyt voimavaroja esimerkiksi siihen, että osoittaa myötätuntoa niille, jotka ovat joutuneet kärsimään enemmän.
Eräs herra pari tuhatta vuotta sitten kirjoitti: ”Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa” (Fil. 4:13). Ja sanoipa niinkin, että ”kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa” (Room. 8:28). Jumala on siis voimien antaja ja hän kaikkivaltiudessaan kykenee käyttämään kokemuksia niin, että niillä lopulta voi olla hyvä vaikutus. Ja empatiaakaan ei varmasti Häneltä puutu, ”koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan” (Hepr. 2:18). Eli se mikä sattuu meihin, sattuu myös Kristukseen. Hän kärsii yhdessä meidän kanssamme.
Jospa nämä näkymät avautuisivat entistä paremmin myös tänä kummallisena aikana. Jos näin pääsee käymään, niin silloin huomaa, että eihän tässä ole lopulta ole mitään hätää. Kyllä meistä pidetään huolta. Varmasti paljon enemmän, kuin mitä itsekään tajuaa.